Vaikka bloggaajan arki vaikuttaa usein ruusuiselta skumpan kilistelyltä ja ilmaisten tuotteiden saamiselta, haluaisin kertoa teille lukijoille hieman tarkemmin työstä blogin taustalla. Olen kohta neljä vuotta blogia pitäneenä huomannut, että blogin itsenäisesti pitäminen on yrittäjämäistä 24/7 työtä. Tämä tarkoittaa kaiken käytännön työn lisäksi sitä, että useimmat tapahtumat, tilaisuudet ja hankinnat alkaa näkemään bloggaajan silmin: millaisen kuvan, blogipostauksen tai yhteistyön tästäkin tuotteesta tai tapahtumasta saisi tehtyä. Päässä juoksee jatkuvasti ideoita tulevista postauksista, uusista yhteistyökuvioista ja mahdollisuuksista kehittää blogia. Tämän lisäksi tietysti se, että postauksien takana on paljon kuvanmuokkausta, sähköpostirumbaa ja pressitilaisuuksissa juoksua. Vapaapäiviä ei oikeastaan ole, postaukset tehdään myös matkalla ja sairasvuoteella, jos niin on sovittu.
Kyseessä on siis sekä siunaus että kirous. Siunaus siksi, että bloggaamisen myötä koen kehittyneeni niin kirjoittajana, valokuvaajana, kaupallisten yhteistöiden neuvottelijana ja some-asiantuntijana. Saanut uusia ystäviä, matkoja, mahdollisuuksia ja asiakkaita. Päässyt koulutuksiin, verkostoitunut, tuonut blogin kautta inspiraatiota myös päivätyöhöni sisustussuunnittelijana ja ammentanut työstäni myös blogiini. Kaiken kaikkiaan blogin pitäminen on ollut todella inspiroivaa ja palkitsevaa, lukijoiden kivat kommentit ovat ehdottomasti blogin pitämisen suola! Ilman nimittäin teitä, ei olisi minullakaan kiinnostusta kirjoitella.
Ja, noh se kirous sitten? Älkää ottako tätä väärin, bloggaaminen ehdottomasti antaa enemmän kuin ottaa. Mutta olispa joskus todella kiva elää yhdet juhlat ilman, että katsoo hyviä kuvakulmia tarjoiluista, naputtelee kännykkään hastageja ja kuvaa kuohuviinin kilistelyä snapchattiin kanssajuhlijien silmiinkatsomisen sijaan. Ja olisipa rentouttavaa samoilla rauhassa se metsäreissu, ilman että kaivaa kameran esille joka hetki, kun auringonsäde taitaa kauniisti lähisammaleeseen tai nauttia se päiväkahvi ennen kuin siitä on otettu kuvia niin kauan, että kahvi on jo jäähtynyt. Pysähtyä läsnäolevaksi hetkeen, josta näkee muutoin vain hyvän kuvakulman ja tuntea juhlien tunnelma koko kehossa ilman mitään tarvetta jakaa sitä kenenkään kanssa.
Oikeastaan heräsin tähän Haikon Kartonon reissullamme, kun pyysin avopuolisoa kuvaamaan itseäni kylpytakissa, kuohuviinilasi kädessä. Mies totesi vain kuvia ottaessaan "tämä on ihan älytöntä, ei meidän elämä ole edes tällaista". Totesin vain, että ei taida ollakkaan, riisuin kylpytakin ja jätin kuohuviinin väljähtymään. Kauniit kuvat niistä tuli silti.
Vaikka näistä bloggajan silmistä tuskin kokonaan eroon pääsee, niin haluan kuitenkin, että elämä enemmin tuntuu, kuin näyttää joltain. Olen nyt ajatellut pitää nyt siitä kiinni, että se kaverin kanssa vietetty kahvihetki, puolison seurassa nautittu lounas tai Maijan kanssa tehty metsälenkki menisi ihan ilman someilua. Tästä syystä olen päättänyt jättää snapchatin käytön kokonaan, kaikki se vähä "kulissien takana" tapahtuva tulee päivittymään IG-storiesien puolelle.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa tässä postauksessa omasta kotityöpisteestäni, joka useimmiten on tuo kuvissa näkyvä sängyn kulmaus. Pehmeät pellavalakanat ja kupillinen ehkä jopa lämmintä kahvia vieressä, Maija kainalossa.
Tämä jos joku, on bloggaamisen siunaus. :)
Onko teillä kanssabloggaajilla herännyt samanlaisia ajatuksia?